Kirjoittaja: Petra Karvonen, Keuda
Viime aikoina olen useaan otteeseen pysähtynyt pohtimaan ammatillisen koulutuksen muuttuvaa ohjauskenttää. Digitaalisessa maailmassa käytössämme on lukematon valikoima välineitä, joiden avulla voimme kannustaa opiskelijoitamme suuntaamaan kohti toivottua tulevaisuutta. On vaikeaa kuvitella koronan mukanaan tuomia poikkeustilanteita ilman digitaalisia ratkaisuja. Ohjaamme tavattoman ketterästi, kehitämme jatkuvasti sujuvampia käytänteitä ja otamme käyttöön uusia digitaalisia ympäristöjä. Toimimme siis niin kuin tulevaisuuden työelämäosaajan tuleekin. Poikkeukselliset ajat ovat osoittaneet, että osaamme olla läsnä olevia myös diginä.
Ohjauksen toteuttamiseen tarvitaan älyä, tunnetta ja empatiakykyä. Digiohjaus vaatii meiltä lisäksi menetelmäosaamista ja teknistä osaamista erilaisten sovellusten ja härpäkkeiden seassa. Meillä pitää olla erityistä taitoa asetella sanamme, sekä suullisesti että kirjallisesti, jotta dialoginen ja arvostava ohjaustilanne on mahdollinen myös ilman lähikontaktia. Lisäksi edellytetään taitoa tunnistaa tilanteita, joissa lähiohjaus kasvotusten ilman digiä on tarpeen.
Omaan työhöni ammatillisen koulutuksen opinto-ohjaajana digitaaliset ympäristöt tuovat sujuvuutta, riippumattomuutta ajasta ja paikasta, tehokkuutta, ajantasaista tietoa, mahdollisuuden kehittää luovia ratkaisuja ja mahdollisuuksia vapauttaa omaa muistia tärkeisiin ajatusprosesseihin. Aloitin työni ammatillisen koulutuksen parissa vuonna 2009. Silloin tuskailimme langattomien verkkojen kanssa ja pohdimme, miten sähköistä materiaalia saisi jaettua opiskelijoille ja miten opiskelijat voisivat yhdessä muokata dokumenttia. Toimintaympäristö on nyt aivan toinen, onneksi.
”Eläköön Teams, sähköinen ajanvaraussovellus Boooking ja kyselytyökalu Forms!”
Nyt vuonna 2020 ohjauksen työvälineinäni ovat päivittäin opintohallintajärjestelmä, johon voin kirjata ohjauksen toimenpiteitä, E-perusteet, sähköinen kalenteri, Whatsapp, Moodle, kuvankaappaustyökalut, sähköinen opiskelijaopas ja Elisa Ring vain muutamia mainitakseni. En pärjäisi ilman Office365:ta, eläköön Teams, sähköinen ajanvaraussovellus Boooking ja kyselytyökalu Forms.
Ohjauksen arkipäivääni helpottavat lisäksi lukemattomat mainiot uraohjaussivustot, videot uratarinoista, testit ja laskurit. Viimeisimpänä olemme ottaneet käyttöön CREAR-mittarin, jonka avulla ohjaamme opiskelijoita tunnistamaan omaa tilannettaan elämänsä eri osa-alueilla. Pirstaleisessa maailmassa koen kokonaisuuden hahmottamisen joskus vaikeana, mutta olen huomannut, että aikaa sen jäsentämiseen kannattaa suoda itselleen. Se edistää ohjattavan asiaa ja lisää omaa työhyvinvointia. On uskallettava tehdä rajauksia ja uskallettava epäonnistua.
Jos haasteemme 2000-luvulla oli välineiden puute, on se 2020-luvulla niiden runsaus. Elämme maailmassa, jossa kohtaamisilla on valtava merkitys, niin on aina ollut. Rinnalle on tullut tarve ajasta ja paikasta riippumattomalle ohjaukselle. Miten ohjaamme opiskelijan näiden välineiden äärelle itse edistämään asiaansa silloin, kun hetki on oikea? Kuten eräs opiskelija totesi kevään kokemusten jälkeen: ”Etänä sai rauhassa tehdä annetut tehtävät kunnolla.” Meillä Keudassa opinto-ohjaaja on tavoitettavissa, kontaktiin pääsee tarvittaessa nopeasti, kasvokkain tapahtuva lähiohjaus on saavutettavaa. Nyt olisi aika jäsentää ja viilata kuntoon osa-alueet, jotka eivät vaadi lähikontaktia.
Digiaika edellyttää läsnäoloa
Meidän on tarjottava entistä enemmän mahdollisuuksia opiskelijalle hetkiin, joissa oppimista ja oivalluksia tapahtuu. Vaikka olemme kuluvan vuoden aikana ammatillisessa koulutuksessa ottaneet askelia muun muassa videotallenteiden maailmaan, meillä on vielä matkaa siihen, että ohjattava voi edistää asiaansa ajasta ja paikasta riippumatta myös ilman opinto-ohjaajan apua.
Tuossa tulevaisuuden maailmassa vapautuu opinto-ohjaajalle ja opiskelijalle entistä enemmän aikaa aitoon, merkitykselliseen vuorovaikutukseen ja arjen aikaa vievät sählingit ovat vähentyneet. Meitä opinto-ohjaajia tarvitaan työhön, jonka parhaiten osaamme, ylläpitämään puhetta tulevaisuudesta ja luomaan toivoa sen luomisessa.
Nyt, kun aidosti ohjaamme myös nuoria erilaisille ammatillisen koulutuksen poluille, on välttämätöntä vapauttaa aikaa prosesseilta, joihin meitä ei välttämättä tarvita. Työnkuva muuttuu, olemmeko valmiita päästämään irti? Vertaan takavuosilta tuttuun pankkivirkailijaan, jota minä en enää kaipaa pankkikonttoriin hoitamaan jokapäiväisiä asioita, mutta jonka minä haluan tavata elämän kokoisen asuntolainapäätöksen asiantuntijana.
Matkalla kohti toivomaani tulevaisuutta aion kannustaa itseäni ohjaamaan digitalisoituvassa maailmassa, kuten opiskelijoitani: Olen rohkea. Teen lujasti töitä yhteistyössä. Luotan siihen, että vääriä valintoja ei ole olemassa, voin korjata suuntaa tarvittaessa. Kuljen kohti kiinnostavia asioita ja vilkuilen samalla uteliaasti myös muualle. Päätän ottaa vastuun omasta oppimisestani. Tämän lisäksi lupaan lisätä askelia työpäivän aikana vaihtamalla mahdollisuuksien rajoissa sähköpostin kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, tehdä taukojumppaa tylsän verkkokokouksen aikana ja hymyillä entistä enemmän formaatista riippumatta. Digiaikanakin läsnäolo on tärkeintä!